Tarina Jouluksi, vaan ei mikään Joulutarina

Mikä on Forssan vanhin kerrostalo?

Kuka oli C. H. Chiewitz?

Tiedätkö, missä piparkakkutalo sijaitsi?

Jäikö Puolimatkan tie puolitiehen?

Kuka suunnitteli Forssan kirkon?

Milloin hautausmaa on perustettu?

Montako Mannerheim ristin ritaria on haudattu Humppilaan?

Miten Franz Pehrman liittyy Humppilaan?

Rangell, Rangelius vai molemmat?

Ja tästä se alkaa...

Kaukana, kaukana Korvatunturin kätköissä sijaitsee tarkoin varjeltu salaisuus – Joulupukin ikioma kirjeistö. Kirjeistö on kuten kirjasto, mutta siitä erikoinen sellainen, että siellä sijaitsevat kaikki Joulupukille lähetetyt ja perille saapuneet kirjeet, joita enemmän ja vähemmän kiltit lapset ovat hänelle vuosisatojen saatossa lähettäneet. Kirjeistön salaisemmassa sivusalissa on vieläkin salaisempi pienen pieni kirjahylly, johon Joulupukin ahkerat apulaiset eli tontut ovat kirjoittaneet erinäisiä tarinoita silloin, kun heillä on joulukiireidensä välissä ollut hetki aikaa istua kirjoittamaan omia ajatuksiaan – tai toisilta kuulemiaan tarinoita. Lisäksi Joulupukki on tallettanut tämän hyllyn alle pieneen laatikkoon muutamia joululahjatoivekirjeiden mukana tulleita kirjoituksia, joiden hän ei ole toivonut joutuvan vääriin käsiin. Tämän salin ovi avautuu todella harvoin, ja vielä harvemmin kukaan pääsee livahtamaan tuonne saliin saati lukemaan siellä olevia tarinoita, siis Joulupukkia lukuun ottamatta.

Mutta mikään ei ole sataprosenttisen turvassa, joutui Joulupukki toteamaan karulla tavalla. Tänä vuonna oli tapahtunut julkea varkaus! Joku tonttu, ilmeisesti joku Tarina-tontuista, oli käynyt salaa kirjastossa ja vienyt yhden kirjahyllyn alla olleeseen laatikkoon talletetuista kirjoituksista. Kaikki Tarina-tontut olivat nimittäin kadonneet Korvatunturilta ja huhujen mukaan siirtyneet aivan muihin kuin tontun tehtäviin. Kaksi heistä lienee muuntautunut jonkin sortin opettajiksi ja kolmas siirtynyt seikkailemaan eräässä puistossa… Joku oli joka tapauksessa täysin ilman lupaa livahtanut pienen pienestä oven raosta kirjastoon, kumartunut kirjahyllyn alimman hyllyn alle ja vienyt kirjaston yhden salaisimmista kirjoituksista! Onneksi se tiedetään, että varas ei ollut kukaan Näsistä…

Tuossa kirjoituksessa on vain yksi pitkähkö tarina, jonka totuudenmukaisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Sen kirjoittajaa ei kukaan varmuudella tiedä, vaikka kirjoituksen alla on pienen pienellä kirjoituksella yksi sana, kenties kirjoittajan nimi. Edes sitä, kuinka kauan tuo kirjoitus on ollut hyllyn alla, ei tiedetä.  Ja nyt joku, liekö siis joku Tarina-tontuista, oli varastamisen lisäksi vielä muuttanut tuon kirjoituksen sähköiseen muotoon ja laittanut liikenteeseen lähes kaiken maailman luettavaksi! Kukaan ei tiedä, ovatko tarinan tapahtumat siis totta, vai täyttä tarua. Päättele itse, jos jaksat lukea koko tarinan. Niin, joka tapauksessa, ethän laita tarinaa kiertokirjeenä eteenpäin, sillä kaikkien ei tarvitse tietää, mitä maailmalla on tapahtunut, olipa se totta tai tarua…

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
 
Ei, ajatteli hän. Hän ei todellakaan olisi lähtenyt tälle matkalle, jos olisi pätkän vertaa arvannut, mihin kaikkeen hän tulee matkan aikana tavalla tai toisella törmäämään. Aivan kuin siinä ei olisi ollut hänelle jo tarpeeksi, että hän joutuu puhumaan leukaväärät väsyneinä epätoivon englantia kotisuomen sijaan. Lisäksi hänen piti syödä brittiläistä, huonosti kypsennettyä pihviä, vaikka oli varta vasten pyytänyt sen hyvin paistettuna – well donina siis. Ja paikallinen ale oli kuin todellinen aleolut – laiha litku, kuin suomalainen huberin olut menneinä vuosikymmeninä suoraan vesikraanasta valutettuna. Varjelkoon taivas ja maa, mihin hän vielä joutuisikaan.

Kaiken lisäksi majoitukseen varattu hotellihuone vastasi todella matkaesitteen mainintaa siitä, että huone on matkailijalle, joka vähät välittää majoituksen laadusta, mutta hinnasta senkin edestä. Jälleen hänen jääräpäinen itaruutensa kostautui pahemman kerran kunnolla omaan nilkkaan osuen. Toden totta, kylpyhuoneen likaisenruskea kokolattiamatto lemusi kuin lehmän jättämä läjä tai suoraan vesisateesta sisään rynnännyt newfoundlandin koiranketale, joka ei vaivautunut ravistelemaan vesiä selästään kuin vasta saavuttuaan sisään vasta siivottuun eteiseen. Siinä samassa saivat kyytiä niin vesisateen kastelema takkuinen turkki kuin koiran turpa, joka valui litrakaupalla venyvää ja kerran nieleskeltyä kuolaa.

Hotellihuoneen valokatkaisin oli kuin suoraan kauhujen kartanosta – musta kuin tropiikin yö. Eikä kattovalon valokaan antanut sen enempää valoa yöhön, sillä se ei ollut nähnyt siivousrättiä vuosikausiin, vaan oli paksun tummanharmaan pölykerroksen peittämä ja puolentusinan hämähäkin kutoman verkon ympäröimä. Kaiken kauheuden keskellä ei voi olla mainitsematta huoneen nitisevää ja natisevaa vuodetta, joka oli lattian vinouden vuoksi sekin niin kallellaan, että jos hän illalla oli käynyt nukkumaan patjan ollessa kauniisti vuoteen keskellä, oli se yön aikana siirtynyt uhkaavan lähelle sängyn keskilattian puolella olevaa reunaa. Herätessään aamulla hän kiitti Luojaa, ettei ollut romahtanut lattialle ja loukannut jo ennestään kovia kokenutta selkäänsä.

Jos perillä olivat asiat lievästi sanottuna niin ja näin, ei matkakaan ollut sen helpompi. Monet ongelmat hän olisi matkalla kestänyt, mutta ei sitä, että osa matkasta piti tehdä mitä ilmeisimmin mitä suurimmassa määrin täysin merikelvottomalla lautalla, joka suuntasi Southamptonista West Cowesiin. Ymmärtääkseen tuon Solentiksi kutsutun vesialueen piti olla suojaisa vesiväylä Manner-Britannian ja Isle of Wightin välillä, mutta kuin kirouksena hänen matkapäivänään meri myrskysi vaahtopäänä kuin Pohjois-Atlantin tuulen tuiverruksessa konsanaan. Ehkä merenkäynti ei ollut niin voimakasta, mitä hän kuvitteli, mutta aikaisemmin vain sinisen Saimaan aalloilla seilatessaan hän ei ollut kuunaan erehtynyt minkäänlaisen paatin kyytiin sellaisessa myrskyssä, joksi hän tuon monen mielestä varsin maltillisen merenkäynnin käsitti. Joka tapauksessa tuona päivänä aluksen WC ei ollut mikään turha keksintö. Jos hän olisi vähänkään tämän tilanteen arvannut, olisi hän sujauttanut matkatavaroihinsa pienen pullon miestä väkevämpää, minkä tahansa muun matkatavaran sijasta.

Miksi hän oikeastaan olikaan suostunut tälle niin mutkikkaalle matkalle? Syynä oli yksinkertaisesti se, että hän halusi varmistaa koko koulun nimissä sen, että kohteena oleva oppilaitos olisi sellainen, johon joskus heikkona hetkenä voisi lähteä Erasmus+ -matkalaisena opiskelijoidenkin kanssa. Ja sanotaanhan sitä, että sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.

Oliko hän aivan hullu? Varmaan, sillä eihän kukaan niin sanotusti tervejärkinen – tuskin kukaan tervejärkinen olisi edes ajatellut ryhtyvänsä opettajaksi - ajattelisi joskus elämän ehtoopuolella lähtevänsä opiskelijoiden kanssa keskimäärin kahden viikon matkalle ulkomaille, kun noiden jukuripäiden kanssa ei tahtonut tulla toimeen edes tuntia kotikoulussa, saati kahta, puhumattakaan siitä, että olisi heidän kanssaan ulkomailla kahta viikkoa. Ei, tämä ei olisi tervejärkisen työtä, vaan hulluuden huipentumaa! Ehkä tällainen yksinmatkailu vielä työn merkeissä menisi, mutta ei, ei opiskelijoiden kanssa!

Ehkä kaikki olisi vielä muutoin mennyt edes kohtuuden nimissä, jollei olisi iänikuista kieliongelmaa. Hänen muistissaan ovat armaista lukioajoista alkaen olleet virkaintoisen englanninopettajan lausumat ikimuistettavat sanat ”nothing but a miracle can save you”. Jos joku lukijoista ei sattumalta ymmärrä edellä olevaa lausetta, kerrottakoon se suomeksi: Vain ihme voi sinut pelastaa. Noilla sanoillaan hän, siis englanninopettaja, tarkoitti hänen, siis matkalaisemme, englannin kielitaitoa. Eikä tuota ihmettä ollut tapahtunut, ainakaan riittävässä määrin. Vieläkin hänen kielitaitonsa rajoittui eräänlaiseksi fingelskan sekamuodoksi, jota käyttäessään hän oli saanut matkalla kuin matkalla kokea mitä ihmeellisimpiä väärinkäsityksiä.

Toki koti-Suomessakin voivat asiat mennä sekaisin, sillä seikkailevathan Suomenkin metsissä karhut ja pubissa voi tilata eteensä samaista nimeä kantavaa olutta. Nimittäin olut muodostui hänen tämän matkansa ongelmaksi.

Eräänä hetkenä hän erehtyi (todella erehtyi, sillä hänhän on mitä suurimmassa määrin absolutisti) astumaan sisään Man in the Moon -nimiseen pubiin, ja tilaamaan olutta. Kuinka helppoa se olisikaan ollut, jos olisi voinut yksinkertaisesti sanoa: ” yksi Karhu, kiitos.” Olisipa tuo kyseinen pubi, tai lähinnä jotakin muuta juottolan nimeä kantava anniskelupaikka, ollut missä tahansa suomalaisessa niemennokassa tai saarelmassa, olisi pyyntö ymmärretty, mutta ei täällä. Jopa asuessaan aikanaan niin ruotsinkielisellä paikkakunnalla kuin Tammisaaressa, siis nykyisessä Raaseporissa, hänen pyyntönsä oli suomeksi ymmärretty.

Kysyttyään baaritiskin takana seisovalta, mitä ilmeisimmin kaikkea muuta kuin paljasjalkaiselta brittiläiseltä, ravintola-alan ammattilaiselta ”May I have one bear?”, hän sai olutlasin sijasta eteensä varsin hämmästyneen ilmeen, jossa oli sekoitus pelkoa, ihmetystä ja epätoivoa. Onneksi hän heti niin sanotusti laakista ymmärsi lausuneensa jotakin väärin, ja päätyi lausumaan uudelleen tarkemmin ääntäen ”MAY I HAVE ONE BEAR?” Vieläkään hän ei saanut baaritiskin takaa kysymykseensä tyydyttävää vastausta, vaan tiskin takana seisova ravintola-alan ammattilainen tyytyi toteamaan tyyliin ”This is MAN in the Moon, not BEAR”.

----

Hänkään ei olisi millään ilveellä lähtenyt tälle matkalle, jos hänellä olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, mihin hän matkan aikana joutuisi. Aivan kuin savolaiskarjalaisena hänelle ei olisi tarpeeksi vaikeaa puhua kaikkien ymmärtämää suomea Hämeessä, hän joutui nyt puhumaan saksaa, tai pikemminkin eräänlaista siansaksaa. Miten suuren tyhmyyden hän olikaan tehnyt, kun ei ollut aikanaan keskittynyt opiskelemaan saksaa? Tai olihan hän opiskellut, toki, mutta ei riittävästi. Hän oli heikkona hetkenään peräti ilmoittautunut saksan ylioppilaskirjoituksiin. Hän oli ylioppilaskoepäivänä jopa mennyt koululle valmiina astumaan ylioppilaskirjoitussaliin, mutta viime hetkessä päätti jättää tilaisuuden käyttämättä, ja tyytyi katsomaan salin takaosan ikkunoiden takaa, miten toiset aloittivat aherruksensa saksan kieliopin kimpussa henkistä taistoa der, die ja das -sanojen kanssa käyden. Ehkä tuossa olikin salaisuus siihen, että ylioppilastodistuksessa hänellä komeilee yleisarvosanana hienosti rimaa hipoen saavutettu M, ja saksan kirjoituksen johdosta siinä olisi, ei siis L, vaan jotakin aivan muuta.

Olihan hän matkaillut usein myös Saksassa, mutta aivan toisissa merkeissä ja aivan toisella puolella maata. Tutuiksi olivat tulleet monet suurkaupungit ja niiden merkittävät nähtävyydet Schwebebahnia ja Reeperbahnia unohtamatta. Usein matkassa oli ollut myös muita matkalaisia, jotka ystävällisesti hoitivat puhepuolen hänen vastatessaan kuljetuspuolesta – yleensä aina ainoana vesiselvänä muiden nauttiessa halvasta oluesta ja muista prosenttijuomista. Tällä matkalla hänen omalle kontolleen jäivät niin puhuminen kuin ajaminen. Symbioosi, muisteli hän biologian tunnilla kuulleensa, voisi soveltua tähänkin tilanteeseen, tai tiedä häntä, eihän hän mikään biologian opettaja olekaan.

Saksa tunnetaan autoilijoiden unelmamaana, jossa tiet ovat hyvässä kunnossa, ja nopeudet ovat osissa maata vapaita. Siellä autoilija on vapaa kuin taivaan lintu ajamaan niin kovaa kuin sielu sietää. Ja siellähän sielu sietää. Taustapeilissä näkyvä pieni piste on alta aikayksikön tuulilasissa oleva liikkuva täplä, kuin kaukaisuuteen kaikkoava kärpänen. Tosin ei hänellä sielu sietänyt, sillä hänen matkansa suuntautuikin entisen Itä-Saksan alueelle, jossa tiet eivät vielä(kään) ole kauttaaltaan remontoituja vauhtiväyliä, joilla Bemarit ja Mersut sekä muut menopelit viilettävät tuhatta ja sataa. Mielessään hän muisteli isänsä sanontaa: ”Siihen sammui johtotähti, jätkä kävelemään lähti.” Hyväksi onnekseen vai harmikseen yksikään Mercedes ei näyttänyt jättäneen kyytiläisiään pulaan.

Joku kollega oli maininnut hänelle aikaisemmin, että joissakin osissa Saksaa tiet ovat kuin pyykkilautaa. Ja sellaisia ne voivat olla ainakin tietyömaiden kohdalla, mutta moottoritie, se saksalainen Autobahn, voi myös olla varsinaista pyykkilautaa. Se on nimittäin usein tehty betoniviipaleista, joiden saumakohdat saavat auton (ainakin sellaisen halvemman puoleisen matkalaisemme alla olevasta vanhasta lujaa laatua olevasta Ladasta puhumattakaan) sopivassa vauhdissa tärisemään kuin nimismiehen kiharoita tulvillaan olevalla hiekkatiellä, sellaisella, joita nyky-Suomessa tapaa esimerkiksi Ilomantsin perämetsissä Hattuvaaran huippeilla. Joka tapauksessa hänen sisuskalunsa eivät lainkaan pitäneet tuosta tärinästä, joka auton lisäksi tärisytti jokaista hänen sisuskalujensa osaa varpaita ja päätä unohtamatta.

Joku tietysti jo kaipaa kipeästi selitystä, miksi hän, eli tämän tarinan, tai mikä tämä nyt lieneekään, päähenkilö on päätynyt ajamaan saksalaiselle Autobahnille. Selitys on yksinkertaisuudessaan se, että hänen tarkoituksenaan oli kartoittaa Erasmus+ -yhteistyökouluja, ja tällä kertaa hänen kohteenaan oli eräs pikkukaupunki Ylä-Baijerissa, lähellä Tšekin rajaa. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään menossa kyseiseen ammattikouluun vierailulle ja sitä myötä myös vierailemaan koulun kansainvälisyysvastaavan kotona.

Koulu osoittautui varsin asialliseksi paikaksi ja hyvinkin mahdolliseksi yhteistyökumppaniksi. Vain eräässä vaiheessa hänen mieleensä vilahti ajatus, jonka vuoksi yhteistyön käynnistäminen oli jäädä kokonaan unohduksiin.

Eräänä iltana, tai itse asiassa heti toisena perillä olonsa iltana, hän sai kutsun vierailla koulun kansainvälisyysvastaavan luona, hienossa talossa, joka oli kuin kopio jostakin sveitsiläismökistä – tosin suuresta sellaisesta. Isle of Wightillä oleva kuningatar Victorian sinne kuskauttama Swiss Cottage jää ronskisti jälkeen tästä loistolukaalista. Jätettäköön muuten tämän kansainvälisyysvastaajan nimi tässä mainitsematta yksinkertaisesti hienovaraisuussyistä, eikä toisekseen hänen nimensä kirjoitusasu vähäisemmälläkään varmuudella tulisi kirjoitetuksi oikein, sillä sen verran monia s-, c- ja h-kirjaimia siinä vilisi.

Hän oli ahkerasti muistutellut mieleensä saksan kielioppia ja sanajärjestystä sekä eräitä tärkeitä saksan kielen perusilmaisuja. Ehkä tärkeimpänä hän omasta mielestään piti sanojen bitte ja danke eroja, sillä niistä hänen lukioaikainen rehtorinsa oli moneen kertaan muistuttanut omakohtaisiin kokemuksiinsa vedoten. Rehtorin vaimo oli syntyjään mitä aidoin saksalainen ja hänen luonaan ensimmäistä kertaa vieraillessaan hän, eli siis kyseinen rehtori, mitä suurimmassa määrin supisuomalainen miehenköriläs, oli törmännyt noiden kahden sanan hienoiseen eroon.

Ruokapöydässä rehtorin silloisen tyttöystävän, sittemmin vaimon, vanhemmat olivat asettaneet illalliseksi tarjolle kattavan valikoiman saksalaisia herkkuja braatvurstia ja hapankaalia unohtamatta. Siinä syötyään he olivat ryhtyneet kyselemään, haluaisiko kyseinen vävyehdokas lisää näitä maan mainioita herkkuja. Vaikka kyseisen vävyehdokkaan vatsa alkoi olla outokumpua muistuttavassa tilassa ja tarve siirtyä mitä kiireimmän vilkkaa erääseen pienehköön huoneeseen oli jo hyvinkin käsillä, hän erehtyi kerta toisensa jälkeen vastaamaan ”bitte”, minkä seurauksena lautanen täyttyi tarjottavasta. Tämä sama siis toistui, ja toistui, ja toistui kerta toisensa jälkeen, kunnes tyttöystävä huomautti kohteliaasti saksalaiseen tapaan, että kannattanee vastata ”danke”, saksaksi tietysti.

Edellä oleva mielessään hän, siis matkalaisemme, astui sisään kansainvälisyysvastaavan puhtautta huokuvaan kotiin, jossa yksinäinen pölyhiukkanen ikävöi kumppaniaan ja olohuoneen suurilasinen ikkuna oli niin kirkkaan puhdas, että häikäisi. Aikansa niitä näitä hienovaraisesti keskusteltuaan isäntäväen herra lausui kysymään häneltä kohteliaasti: ”Möchten Sie Bier oder Sekt?” Suomennettuna todettakoon kysymyksen kuuluneen muodossa ”Haluatteko olutta vai sektiä (siis eräänlaista saksalaista kuohuviiniä, suom. huom.)?” Koskapa hänellä, siis matkalaisellamme, sattui olemaan hieman huono kuulo, kuuli hän kysymyksen muodossa, joka ei tarvinne erikseen suomennosta edes täysin saksaa taitamattomia ajatellen: ”Möchten Sie Bier oder Sex?”

----

Hän ei olisi takuuvarmasti lähtenyt tälle matkalle, ellei esihenkilö olisi maanitteluja ja pakottamista käyttäen häntä saanut lähtemään. Kyseessä oli varsinainen kepin ja porkkanan yhteisheilutus, johon ei voinut muuta kuin antaa myönteisen vastauksen. Ei hän olisi halunnut istua satoja kilometrejä henkilöauton ratissakaan, mutta ei hän olisi halunnut sen paremmin tuhlata kallisarvoista aikaansa ahtaassa ja ilmakuoppien keskellä lentävässä lentokoneessa istumiseen koko ajan peläten, selviäisikö matkasta ehjin nahoin. Laiha lohtu oli se, kun eräs kollega muistutti, että lentäessä alastulo on aina varmaa. Lentäminen ei kerta kaikkiaan kuulunut hänen ihanneasioihinsa, olkoon, että hänen sukunimensä oli varsin lintumainen, sillä vahvasti lentopelkoisena hän oli pyrkinyt välttämään ajatustakin lentämisestä, mutta nyt oli siis pakkorako valita kahdesta pahasta ehkä se pienempi. Siitäkin huolimatta, että hänen olisi lennettävä Malagan lentokentälle, joka sijaitsee vuorten kupeessa ja on suhteellisen tunnettu siitä, että siellä tuulet tuivertavat tehden niin lentoon lähtemisen kuin laskeutumisen mielenkiintoiseksi niin lentäjille kuin matkustajille.

Siis pakko mikä pakko, niin lentää kuin etsiä majoitus. Majoituksen hän päätti ottaa hieman Malagaa kauempaa, jotta näkisi vähän muutakin kuin vain suurkaupungin vilinää ja kuulisi muuta kuin Malagan kirkon kellojen kalkatusta. Niinpä hän päätyi Benalmadenaan, meren rannalla olevaan suureen hotellikompleksiin, joka oli ollut hänen vanhempiensa kohdehotellina jo vuosikymmeniä sitten silloin, kun he olivat käyneet siellä viettämässä kuherruskuukauttaan Hassen matkoilla. Liekö hän saanut alkunsa tuolla matkalla? Sitä hän ei vaivautuisi enempää miettimään, eikä sitä enää voinut vanhemmiltaankaan kysellä, olivathan he siirtyneet vallan muille kuherruskentille.

Seuraavana päivänä hän tapaisi paikallisen koulun edustajat ja näkisi samalla itse koulun. Mutta tänä iltana hän päätti lähteä tutustumaan bussilla seutukuntaan. Hän suuntasi bussipysäkille, joka nökötti rantatien varressa, istui bussiin ja matkusti sekalaisen seurakunnan joukossa uskomatonta puheensorinaa kuunnellen Malagaan mielessään erästä kappaletta, Malagueña tai sinne päin, korvamatona kuunnellen.

Menomatka sujui siis edellä mainitulla tavalla, mutta paluumatka olikin jo aivan toinen juttu. Matka taitettaisiin samaisella bussilla, ja Malagan bussiasemalla bussin kyytiin näytti jäävän vain yksi henkilö – hän, eli tarinamme päähenkilö. Vasta aivan viime hetkillä, juuri ennen bussin lähtöä liikkeelle kohti Benalmadenaa, kyytiin kapusi kuivan kesän oravalta näyttänyt ikämies, oikeassa kädessään isokokoinen muovikassi ja vasemmassa kädessään talutushihna, jonka toisessa päässä raahusti ihmisen iässä vähintään yhtä vanha ja takkuturkkinen mustanpuhuva lammaskoira.

Vaikka hän, siis tarinamme päähenkilö, istui tässä vaiheessa bussin takaosassa yksin kuin Porin piru käytävän puoleisella penkillä, raahusti tuo kuivan kesän orava koirineen istumaan samaiselle penkkiparille. Toki hän urahtaen teki hänelle selväksi, että hänen on syytä siirtyä ikkunan viereiselle istuimelle.

Tovin bussin lähdön jälkeen kyseinen kuivan kesän orava aloitti jutustelun espanjaksi. Koska hän ei sitä hallinnut, seurasi hetken erinäisten kielten ja kysymysten sekamelska, jonka tuloksena paikallinen asukas päästi mitä riemuisimman äännähdyksen: Si, si, finlandés! Aivan, keskustelun tuloksena hän, siis paikallinen asukas, oli ymmärtänyt hänen, siis tarinamme päähenkilön, olevan suomalainen. Edelleen mitä moninaisimpien kielten sekamelskalla kommunikoiden, käsiä ja tuskaisia ilmeitä unohtamatta, keskustelu kääntyi Sillanpäähään. Tai aluksi siis Sillanpaeaehen, jolla hän käsitti hänen tarkoittavan Jari Sillanpäätä. Jonkin aikaa asiaa pähkäiltyään tuloksena olikin yllätys: Hän tarkoitti Sillanpäällä Taataa eli Frans Eemil Sillanpäätä! Niin on maailma pieni! Hän oli tavannut Espanjan Aurinkorannikolla entisen yliopiston kirjallisuuden professorin, joka oli lukenut F. E. Sillanpäätä muutakin kuin vain työnsä puolesta. Ja herra varjele, omat opiskelijatkaan eivät olisi tienneet sen paremmin Taataa kuin Siltsua!

Matka jatkui kohti Benalmadenaa samaisella kielten sekamelskalla keskustellen, kunnes tuo paikallinen kuivan kesän orava loihti lausumahan sanan ”maeurakoira” ja osoitti kädellään jonnekin linja-auton käytävällä rotkottavan koiran ja muovikassin välimaastoon. Hän päätti korjata virheellisen koiran rodun nimen ja totesi: ”l-a-m-m-a-s-k-o-i-r-a”. Paikallinen herra ei tuosta ymmärtänyt, vaan yritti uudelleen lausua mäyräkoiraa tyyliin ”maeurakoira”. Nyt hänen vasen kätensä siirsi bussin käytävällä makaavan koiran talutushihnan vasemman jalkansa alle, tarttui samaisella vasemmalla kädellä oikean käden pitämän muovikassin toiseen sankaan ja avasi kassin sepposen selälleen. Ja kas, mitä sisällä olikaan: mäyräkoira – kaksitoista pulloa espanjalaista servezaa!

----

Luojalle kiitos, nyt on jalkojen alla suloinen Suomen maa, ja tänään on tärkeä päivä. Niin hän, hän kuin hän tapaisivat esihenkilönsä ja toisensa keskustellakseen matkojensa antimista. Mitä he olivat kokeneet ja millaiset mielikuvat heillä olisi niistä oppilaitoksista, joissa he olivat vierailleet? Olivatko mielikuvat myönteisiä vai kielteisiä, ja kannattaisiko näiden oppilaitosten kanssa aloittaa yhteistyötä kansainvälisessä opiskelijavaihdossa. Niin hänen, hänen kuin hänen ajatuksissaan pyörivät monet matkojensa tapahtumat, niin hyvät kuin pahat, ja ne kaikki pitäisi muistaa ottaa esiin tuossa yhteisessä tapaamisessa.

Kellon koittaessa iltapäivällä viisitoista, kaikki neljä kokoontuivat oppilaitoksen eräässä neuvotteluhuoneessa valmiina keskusteluun. Esihenkilön saavuttua viimeisenä paikalle hänen ensimmäinen lausahduksensa oli: ”Nyt on kuulkaas ollut niin rankka päivä, että pantaiskos’ muuten mennen palaverin jälkeen illalla ottamaan yhdessä yhdet oluet?”

Tarinavaris