Reissutarina Rennesistä ja vähän muualtakin Ranskasta

OSA 1

Bonjour eli terve vaan teille kaikille lukijoille

Täällä matkatarinaa kirjoittaa kapteeni Variksen (myöhemmin yksinkertaisuuden vuoksi fatsi) henkilökohtainen oikea käsi ja sukujuuret Ranskassa omaava Ludvig XIV navettakissan jälkeläinen, jonka tarinaa jotkut teistä ovat saaneet lukea jo muutamia vuosia sitten matkaillessani esi-isieni vihollismaassa Englannissa, Isle of Wightillä. Tällä kertaa kissan vainuni osasi toimia oikein, ja päädyin vihdoin Ranskaan – tosin aika kauas Versaillesin navetoista.

Matkanteko alkoi eräänä toukokuisena lauantaiaamuyönä sujuvasti tilaustaksin kyydissä Helsinki-Vantaalle asti, josta nousimme Finnairin Airbussiin (lue: kapteeni Variksen siipisulille) lentääksemme Pariisiin, entisen Ranskan presidentin Charles de Gaullen nimeä kantavalle lentokentälle (lieneekö sukua nykyiselle Iso-Britannian kuninkaalle). Lento sujui supsikkaasti, sillä ilmiselvästi lentotie oli asfaltoitu tasaiseksi lukuun ottamatta varman alastulon aikana ollutta epätasaista kohtaa.

CDG:n lentokentän terminaalissa 2B meitä olivat tervetulleiksi toivottamassa kuusi Ranskan armeijan salskeata sotamiestä pyssyt olalla (eivät olleet mitään ritsoja), joten tunsimme olomme myös varsin turvallisiksi (?). Jouduimme odottamaan vuokraamaamme autoa aika tovin, ennen kuin pääsimme pakkaamaan tavaramme ja itsemme autoon, joka tulikin liki tupaten täyteen. Vuokraamon henkilö ajoi auton ja matkalaiset autovuokraamolle, jossa fatsi teki tarvittavat paperityöt, ennen kuin pääsimme suuntaamaan matkaamme kohti Rennesiä, Bretagnen alueen pääkaupunkia.

Aikataulumme oli ensi alkuun varsin väljä, mutta joutuessamme (epäilen, että vähän eksyimme) ajamaan liki Pariisin keskustan kautta, aikataulumme muuttuikin yllättäen aika kiireiseksi. Matkan alussa saimme nauttia ruuhkista ja tietöistä, mitkä hidastuttivat matkaamme aika tovin. Noin 400 kilometrin matkalla pysähdyimme kerran syömään, kerran ostamaan ruokia jääkaappiin (kaupathan olivat kiinni seuraavana päivänä sunnuntaina sekä Vappuna maanantaina) ja muutaman kerran useammin uusien ruuhkien ja onnettomuuksien vuoksi (siis ei meidän omien onnettomuuksiemme vuoksi kuitenkaan).

Tavoiteajasta klo 20 myöhästyimme majapaikkaamme Freslonnieren linnan sivurakennukseen tullessamme noin varttitunnin. Onneksemme linnan rouva osoittautui mukavaksi henkilöksi, eikä hän ollut moksiskaan pienestä myöhästymisestämme. Sen sijaan hän järjesteli uusiksi majoitusjärjestelymme, sillä hän oli ymmärtänyt hieman väärin ryhmämme koostumuksen. Hän oli käsittänyt, että ryhmämme koostuisi kahdesta pariskunnasta ja heidän lapsistaan. No, kissasta hänellä ei ollut mitään käsitystä…

Niin, piti vielä kirjoittamani, että menimme vielä lauantai-iltana Rennesin pikkukauppoihin lisää ruokaa ostamaan. Isot marketithan olivat jo sulkeneet ovensa, joten saimme pakkoraossa tutustua pieniin kivijalkakauppoihin. Kauppareissun jälkeen voimme todella kertoa tehneemme monta kierrosta Rennesissä, sillä enimmillään kiersimme samaa kiertoliittymää tai liikenneympyrää parhaimmillaan kolme kertaa peräkkäin. Eikä siinä vielä kaikki, mutta ei parane kaikkea teille kertoakaan. Älkääkä luulkokaan, että muutoinkaan kaikkia matkan salaisuuksia teille paljastaisin. Kissat osaavat olla tiukan paikan tullen liikoja naukumatta!

Sunnuntai, ensimmäinen varsinainen päivämme Rennesin kupeessa Le Rheussa sujui hieman seutukuntaa kierrellessä (myös samaista liikenneympyrää), majapaikkaamme järjestellessä ja illalla paikallisten emäntiemme vieraillessa majapaikassamme. Koska kaupat olivat kiinni, emme päässeet rahojamme tuhlaamaan. Sentään kauppahalli oli päivällä auki muutaman tunnin, mutta sieltä emme löytäneet mitään ostettavaa – simpukat ja muut meren elävät sekä oudoilta näyttävät paikalliset herkut saivat jäädä paikoilleen.

Rouvat Elodie ja Sophie, paikalliset opettajat ja vanhat tuttumme muutaman vuoden takaa, kävivät luonamme iltasella ja totesivat, että eivätpä olleet aikaisemmin koko paikassa käyneetkään, joten tekivät myös tupatarkastuksen. Majapaikassamme oli yhdistetty keittiö ja olohuone sekä alakerrassa lisäksi iso makuuhuone (tai oikeastaan kaksi huonetta peräkkäin) ja kylpyhuone sekä yläkerrassa kaksi makuuhuonetta ja kylpyhuonetta sekä vielä erillinen WC. Annoimme samalla osan viemisistä (ne, joita he olivat toivoneet): Elodielle kaksi litraa mustikkakeittoa ja Sophielle englanninkielisen saunakirjan (Sophie oli pyytänyt saunaa, mutta…).

Vappupäiväksi olimme suunnitelleet käynnin Puy du Foussa (arvoisat hoitajani kutsuvat paikkaa nimellä Tipityy), joka on historiaa elävöittävä teemapuisto. Lähdimme liikkeelle ani varhain aamusella ehtiäksemme perille ennen puiston avautumista. Ehdimmekin lopulta hyvin ja saimme parkkipaikan hyvin läheltä puiston pääporttia. Päiväksi oli luvattu puolipilvistä ja viileää, mutta päivästä muotoutuikin varsin lämmin ja pilvien takaa porottava aurinko teki päivän mittaan tepposensa (fatsin päänahka paloi ja on nyt tätä kirjoittaessani punainen kuin punajuuri).

Teemapuistossa näimme ensin lintushown (kyllä vesi tippui kissan kieleltäni pulujen lennellessä pääni yläpuolella – kondomrikotkien ja haukkojen kohdalla piilouduin matkalaisten selkien taakse viiksikarvat tutisten). Ja koska matkassa oli tulevia merkonomeja, näimme myös lintumaailman sihteerin käärmeen kimpussa. Valkoisen lapinpöllön valepuku ei kevään vihreässä maastossa päässyt oikeuksiinsa ja fatsin lyhyenläntä tukka nousi pystyyn tuulihaukkojen viuhuessa päidemme yli.

Seuraavaksi seurasimme vauhdikasta viikinkien elämää häineen ja tappeluineen. Esityksessä oli niin paljon nähtävää, että aivan niskanikamissa tuntui alituinen pään kääntely. Pyrotekniikka (aika hieno sana) sai aikaan niin kuumia tulenlieskoja, että pelkäsin viiksikarvojeni kärähtävän, vaikka istuimme katsomon puolivälin yläpuolella!

Yksi tarina kertoi ranskalaisten kuuluisasta merisotamiehestä ja hurjin ohjelma oli kevytversio Rooman gladiaattoritaisteluista (olen kuullut kerrottavan, että esityksessä oli aikaisemmin leijoniakin, mutta onneksi ne eivät olleet nyt mukana, vaikka olisihan ollut kiva nähdä kaukaisia serkkuja Afrikan mantereelta). Ehdimme välillä syödäkin (paitsi minä) ja varsinkin kävellä puiston laidasta toiseen, ja yhdessä välissä seurasimme pyöreän pöydän ritareiden tarinaa parin muun esityksen välissä.

Illalla näimme vielä tuli-vesi-ääni-valo -shown, jossa viulisti ja pianisti rakastuivat toisiinsa ja esittivät kevyttä klassista musiikkia veden päällä liikkuen. Olipa esityksessä myös upeita uimahyppyosioita ilotulitusta unohtamatta. Päivän ohjelman päätyttyä ja illan muututtua yöksi lähdimme ajelemaan (tai fatsi ajoi, kun muut torkkuivat, kuten aamullakin) takaisin kohti majapaikkaa, johon palasimme tunti puolenyön jälkeen reilun 200 kilometrin ajon jälkeen ja rättiväsyneinä (tosin minä en, sillä olin matkannut mukavasti selkäpussissa). Päivästä näettekin kuvia mm. linnunpelättimen päällä istuessani.

Tiistai 2.5. oli ensimmäinen päivä, jolloin olimme paikallisessa oppilaitoksessa iltapäivällä. Aamupäivällä suuntasimme heti koululle mentyämme ja paikalliset tavattuamme metrolla Rennesin keskustaan katsomaan elokuvaa erityisesti koululaisnäytäntöjä varten olevaan elokuvateatteriin. Elokuva kertoi Kambodzasta (entinen Ranskan siirtomaa) punaisten khmerien aikaan. Hassua kyllä elokuva esiteltiin ranskaksi ja koko elokuva oli puhuttu ranskaksi, eikä englanninkielisestä tekstistä ollut tietokaan. Siinä sitä istuimme isossa elokuvasalissa pitkälti toista tuntia ymmärtämättä puheesta tuon taivaallista alias mitään. Onneksi yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – näin lienevät paikallisetkin ajatelleet. Toki elokuvan päätyttyä eräs paikallinen opettaja tuumiskeli puoliääneen, että eipä elokuvassa ollutkaan englanninkielistä tekstitystä. No eipä ollut, ei. Ehkä ei pitäisi paljastaa, mutta fatsi nukahti kesken elokuvan…

Elokuvan päätyttyä kävelimme puolijuoksua takaisin metrolle ja siitä edelleen koululle. Puolen päivän aikaan söimme lounaan koulun ruokalassa, ja totesimme ruuan olevan yhtäältä hyvää ja toisaalta edullista, sillä ruuan hinta opiskelijoille on viiden euron luokkaa. Me tosin söimme ilmaiseksi, sillä oppilaitos tarjosi meille ruuan (eivät olleet tosin varanneet kissanruokaa, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun näin käy).

Iltapäivällä tutustuimme paikallisiin opettajiin ja olimme vähän mukana oppitunneilla. Haasteenamme (tai pikemminkin isäntiemme) oli kielitaito, sillä paikalliset opettajat ja opiskelijat joko eivät osanneet englantia puhuakseen sitä tai sitten he eivät olisi sitä halunneet puhua. Yksi opettaja tuntui jopa pahastuvan, kun ymmärsi meidän kielitaidottomuutemme. Teimme myös kierroksen oppilaitoksessa Davidin, paikallisen opettajan kanssa.
Koulupäivän päätteeksi kävimme ostamassa ruokia majapaikkamme jääkaappiin. Myös muilla tarvittavilla tavaroilla täyttynyt ostoskärrymme pullisteli ja hintaakin sille kertyi kuin Suomessa konsanaan, sillä hintataso tuntui lähentyneen huomattavasti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kotimaista hintatasoa ainakin fatsin tuntuman mukaan. Onneksi minun ei tarvinnut ajatella matkan taloudellista puolta. Niin, ja fatsi osti jalkapalloilija (väittivät kyllä olevan koripalloilijan, tiedä häntä) Jordanin nimeä kantavan hatun (lärtsän) suojaamaan palanutta päälakeaan. Enpä ole fatsin päässä nähnyt aikaisemmin niin kallista kangaspalaa, mutta hätä saa aikaan hätäratkaisuja…

Keskiviikkona kiertelimme samaisen paikallisen opettajan Davidin perässä lisää koulualuetta ja totesimme, että jotkin luokista olivat todella hyvin varustettuja. Osan ajasta olimme kirjastossa pelaamassa eri pelejä paikallisten opiskelijoiden kanssa ja fatsi tapasi ensimmäisen kerran paikallisen oppilaitoksen rehtorin, joka osoittautui varsin mukavaksi herraksi. Mukava oli myös kirjastonhoitaja, joka halusi kovasti jutustella ja kysellä Suomesta. Lähdettyämme koululta ajoimme isoon kauppakeskukseen (en uskalla näiden kauppakeskusten nimiä kirjoittaa, kun en pysynyt perässä niiden nimistä), josta hankimme lisää ruokatarvikkeita ja osa matkalaisista teki tuliaisostoksia. Minä jäin jälleen nuolemaan tassujani, kuten sanotaan.

Illalla olemme menossa Rennesin keskustaan ravintolaan syömään paikallista ruokaa. Mukaan tulee muutama paikallinen opettaja. Jaa, ja juuri sain tiedon, että minä en pääse tällä(kään) kertaa mukaan…

OSA 2

Niinpä, illalla olivat toiset herkutelleet Creperiessä eli paikallisessa ravintolassa samaan aikaan, kun minä makasin majapaikkamme sohvalla maha kurnien. Olivat syöneet paikallisia lettuja eri täytteillä ja jälkiruuaksi herkutelleet jäätelöllä ja muilla herkuilla. Kiitos vaan, mau’un minä! Minä sain tyytyä pulujen kukerruksen kuunteluun.

Fatsi kertoi, että yksi illan keskustelunaihe ravintolassa oli ollut se, kuinka Ranskassa opiskelijat herroittelevat ja rouvittelevat opettajia (siis Matami ja Mösjöö, tai sinne päin) ja meillä Suomessa opettajia kutsutaan etunimellä. Taitavat pitää meitä suomalaisia ihan moukkina moisen takia. Tietäisivätpähän, että minä puhun vain fatsista!

Torstai 4.5. olikin rankka kävelypäivä. Päivä alkoi koululta aamuvarhaisella, jonne matkalaiset, minä mukana, menimme vuokraamallamme autolla huristellen. Sen jälkeen huristelu jatkuikin kahtalaisesti: Paikalliset opiskelijat (noin 30) sekä opettajat (äkkiä laskettuna 4) ja matkaseurueemme kaikki alle kaksikymppiset suuntasivat koululta ensin paikalliselle rautatieasemalle, jossa he enemmän tai vähemmän hyppäsivät junan kyytiin tarkoituksenaan matkata noin tunnin matka Saint-Maloon, läheiseen merenrantakaupunkiin. Fatsi ja mutsi, eli arvoisat hyvinvoinnistani huolta pitävät ja toisaalta matkan järjestelyistä pitkälti vastaavat vanhukset (oho, nyt lipsahti) suuntasivat sen sijaan vuokra-autolla samaiseen kaupunkiin. Minä päätin suorittaa matkanteon tapani mukaan autossa, sillä en ollut aivan varma siitä, halusinko matkata junassa – sehän ei mitenkään ole kissoille tarkoitettu kulkuväline. Enemmin olisin hypännyt hevoskärryjen kyytiin, mutta niitähän ei näkynyt mailla eikä halmeilla.

Saint-Malossa kohtasimme junamatkustajat – yllätys, yllätys – rautatieasemalla. Paikallinen opettaja David (onkohan muuten Goljatin kaveri) totesi, ettei ollut onnistunut hukkaamaan yhtään opiskelijaa matkalle. Rautatieasemalta ryhmä matkasi jalan ja minä auton kyydissä meren rannalle ikuisuudelta tuntuvan matkan päähän. Jalan kulkijat valittivat jo tuossa vaiheessa vaivaisia jalkojaan ja me manasimme mutkaista ajoreittiä, joka kulki kapeiden ja mutkaisten kujien kautta purjehdussataman parkkipaikalle. Onneksi olimme matkassa autolla, sillä vähän ennen määränpäätä matkalaiset laittoivat eväsreppunsa ja muut ylimääräiset kuljetettavat tavarat autoomme, jottei heidän tarvinnut raahata niitä loppumatkaa Tour Solidorille. Odotin pääseväni kiipeämään tornin huipulle, mutta mitä vielä. Jouduin tyytymään pelkkään tornin katseluun ja pariin valokuvaan. Aina ei saa sitä, mitä tilaa! Mutta kieltämättä näkymä kaupunkiin oli ihan hyvä.

Tornilta ryhmäläisten matka jatkui (jälleen jalan ja meidän osaltamme autolla) kaupungin vanhaan keskustaan, vai miksi sitä nyt sanoisikaan. Ennen lähtöä paikalliset matkalaiset ottivat autosta eväsreppunsa, mutta meidän oma väkemme jätti ne autoon kuljetettaviksi. Arvoisat matkanjärjestäjät eli hoitajani söivät kiireellä yhden jäätelötötterön minun katsellessani moista herkuttelua vesi kielellä ja manaukset mielellä. Autolla matka keskustaan kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan jälleen kujasia kierrellessämme ja vastaantulijoita väistellessämme.

Päästyämme autolla vanhan keskustan alueelle – joka on enemmän tai vähemmän saari tai mutkainen niemennokka – saimme todeta, että parkkipaikkoja on alueella auttamattomasti liian vähän. Suuri osa parkkipaikoista oli ”puomitettu”, eli parkkipaikan sisäänmenoväylän kohdalla oli puomi, joka oli korkeudeltaan 3 senttiä korkeammalla kuin käyttämämme auton katto, joten emme uskaltaneet ottaa riskiä sen alta ajaaksemme. Toisaalta eipä siitä olisi ollut mitään hyötyä, vaikka puomia ei olisi ollutkaan, sillä eihän vapaita paikkoja näkynyt olevan niin missään. Kohtasimme apostolin kyydillä kulkevat sattumalta juuri erään liikenneympyrän ja parkkipaikan mutkassa, jossa luovutimme evästarvikkeet ryhmällemme ja jatkoimme epätoivoista parkkipaikan etsiskelyämme.

Tuo etsiskely ei tuottanut toivottua tulosta, vaikka vihdoin löysimme Davidin tarkoittaman parkkipaikka-alueen kaupungin muurien sisältä, läheltä ryhmän picnic-paikkaa (ranskalaisittain muuten pique-nique). Pitkän, kapeiden kujien kiertelyn jälkeenkään (joskus muuten tuntui siltä, että auto ei olisi millään mahtunut rakennusten ja pysäköityjen autojen välistä pujahtamaan eteenpäin) emme tyhjää kolosta löytäneet, joten jouduimme ilmoittamaan ryhmälle ikävän uutisen: emme pääsisi picnic-paikalle. Sen sijaan suuntasimme erääseen kauppakeskukseen, jossa arvoisat hoitajani olivat muutama vuosi sitten käyneet. No minähän en tuohon kauppakeskukseen päässyt – arvaat varmaan syynkin.

Lopulta päivä jatkui samoin kuin oli aamulla alkanutkin – tosin päin vastaisessa suunnassa. Rennesissä otimme matkalaisemme koululta kyytiin ja suuntasimme majapaikkaamme pienelle tauolle, sillä illalla olisi vuorossa kunnon matsi!

Samaisen torstain illalla suuntasimme Glaz-areenalle parinkymmenen kilometrin päähän majapaikastamme katsomaan käsipallo-ottelua. Jälleen oman aikansa otti parkkipaikan etsiskely, joka sitten löytyikin lopulta varsin kätevästi areenan vieressä olevan kauppakeskuksen parkkihallista (olipa kerrankin riittävän korkea parkkihalli – 2,2 metriä korkea). Parkkipaikalta kävelimme kohti areenaa ja matkan varrella tapasimme mitä ilmeisimmin paikallisen joukkueen maskotin, jonka kanssa ryhmäläisistä otettiin valokuva. Minä en uskaltanut mennä kuvaan mukaan, sillä tuo maskotti ei mielestäni ollut mitenkään ystävällisen oloinen, vaan muistutti pikaisesti katsottuna jotakin gladiaattorin ja show-painijan epämuodostunutta risteytymää.

Hallilla tapasimme Davidin ja muita paikallisia opettajia. Opiskelijoita ei taaskaan näkynyt mailla eikä halmeilla, vaikka he olivat tämänkin osan ohjelmaa suunnitelleet. Itse ottelu oli varsin äänekäs tapahtuma, suorastaan korvia huumaavan meluisa. Areenan katsomo oli tupaten täynnä, mikä tiesi paikalla olevan noin 4 500 katsojaa. Alussa minulle tapahtui pieni työtapaturma, kun kannustin kotijoukkueen sijasta vastustajaa Montpellieriä, enkä Cesson Sevignen joukkuetta, siis sitä kotijoukkuetta. No mistä näitä kaikkia tietää, kun kumpikin joukkue yritti saada pelipalloa maaliin. Joka tapauksessa niinhän siinä sitten kävi, että kotijoukkue hävisi kuin Lemin akat tappelussa, vaikka alussa peliä taisivat johtaakin, tiedä häntä. Kyllä minä sen ymmärrän, kun pienet kissanpojat juoksevat pentuhuimuuksissaan pienten pallojen perässä, mutta että ihmisaikamiehet sortuvat moiseen hömpötykseen! Energiantuhlausta, sanon minä! Ja jotkut vielä maksavat siitä, että pääsevät seuraamaan tuota showta. No meidän osaltamme tämäkin oli yksi kokemus muiden joukossa.

Pelin jälkeen ajoimme takaisin majapaikkaamme, johon matkaa taisi olla jotakuinkin parikymmentä kilometriä – siis saman verran kuin toiseenkin suuntaan. Taisipa ajomatkaan mennä sama aika kuin siihen, kun odottelimme pääsyä täpötäydestä parkkihallista. Onneksi matka taittui taas autolla, sillä kyllä olisivat kissan tassut olleet muussina, jos olisin tassuttelemaan joutunut. Ja kyllä ei tarvinnut nukkumaan käydessä hiiriä laskeskella…

Perjantai, viides päivä toukokuuta, vietettiin aamulla paikallisella koululla. Ryhmämme jaettiin puoliksi – mutsi liikkui tiviläisten (mitä se tarkoittaa?) kanssa ja fatsi likeläisten (no ei tästäkään ota tolkkua!) kanssa. Me kävimme ensin tutustumassa kuvankäsittelyyn ja sen jälkeen sähköpuolen opintoihin. Kielitaito osoittautui jälleen ongelmaksi. On se ihme, jota pieni kissanpääni ei voi ymmärtää, etteivät muut osaa suomea, vaan pölöttävät jotakin ihmeen ranskaa! Kyllä varmaan esikissojeni aikaan hienostuneet ranskalaiset osasivat suomea, kun kerran sukuni on Suomeen asti haarojaan ulottanut! Nyt keskustelua käytiin niin käsivoimin kuin jonkin ihmeen kuukkelikääntäjän (tuli ihan vesi kielelle, kun ajattelenkin tuota suloista pikku lintua, josta varmaan saisi ihanan maukkaan tirpuspaistin) avulla. Ja hassua kyllä, paikalliset puhuivat ranskaa puhelimiinsa, minkä sitten kääntäjä käänsi englanniksi. Olisivat edes kääntäneet suoraan suomeksi. Voi mikä tyhmyyden ylistys! No, fatsi totesi, että saammepahan vähän käyttää englantiakin ihan harjoituksen vuoksi.

Sähköpuolen opintoja seuratessamme ryhmäläiset saivat niin kokeilla poraamista kuin sahaamista. Lisäksi paikallinen opettaja näytti ja kokeilutti, miltä tuntuu saada pieni sähköisku. Minä en uskaltanut kokeilla, sillä en aivan luottanut siihen, että isku ei olisi ollut vaarallinen. Rohkaisin silti mieleni, kun menin käymään sähkökaapissa! Kauhukseni kaapin ovi meinasi juuttua kiinni, joten olin ikionnellinen päästyäni pois tuolta sähköistyneestä tunnelmasta. Yritimme myös jutustella paikallisten opiskelijoiden kanssa, mutta siitä ei tahtonut tulla juuri mitään heikon kielitaidon (siis ranskalaisten, ei meidän) vuoksi. Toki toisessa ryhmässä oli joku löytänyt jonkun rohkelikon, joka oli uskaltanut heittää läppää (onpahan ilmaus) englanniksi.

Perjantain iltapäivä meni kaupassa käydessä, joten ei siitä enempää. Ruokaahan sitä jälleen ostettiin, vaan ei taaskaan kissanruokaa. Sen sijaan illasta riittää kerrottavaa, vierailimmehan silloin paikallisen opettajan Elodien uudessa kodissa. Ensin teimme tupatarkastuksen ensimmäisestä kerroksesta alkaen aina kolmanteen asti, minkä jälkeen annoimme tuliaisemme Suomesta. Meitä olikin paikalla kokonainen konkkarokka: Elodie, hänen miehensä (Miguel tai sinne päin) ja kaksi poikaansa (tytär oli kaverinsa synttäreillä), Sophie (toinen opettaja) ja hänen tyttärensä Anouk sekä meidän koko kahdeksanpäinen konkkaronkkamme. Siinä istuimme pienessä ruokahuoneessa koko porukka syöden niin alkupaloja, pääruokaa, juustoja kuin jälkiruokaakin. Elodie ja Sophie olivat yhdessä suunnitelleet ja toteuttaneet illan menyyn. Jotta illasta tuli täydellinen, pisti Elodie vielä illan jo tummetessa soitoksi ja lauluksi ja esitti meille pari ranskalaista chansonia. Illan vaihtuessa yöksi sanoimme heipat ja suuntasimme yöpuulle Le Rheuhun mutkien kautta suoraan ajaen.

Huh, tässä alkaa jo tassuja väsyttää tämä kirjoittaminen, mutta pitää vielä kirjoittaa lauantaista. Sen vietimme automatkailua harjoittaen. Lähdimme aamutuimaan kohti Le Mont Saint Micheliä, luostarisaarta. Se on Unescon maailmanperintökohde, jonne matkaa ihmisiä maailman ääristä asti – ja nyt siis jopa kissoja. Kipusimme kintut kipeinä kohti korkeuksissa sijaitsevaa luostarin kirkkoa ja kiersimme luostarin huoneita välillä rappusia nousten ja välillä laskeutuen. Näimme niin luostarin puutarhaa kuin suuren ruokasalin, jossa muinoiset munkit murkinoivat milloin mitäkin. Ja ihmistä oli kuin pipoa pakkasella. Piti tiukasti pysytellä kantorepussa, ettei päässyt eksymään.

Itse luostarisaarelle on vapaa pääsy, mutta luostarin kirkkoon peritään pääsymaksu. Samalla rahalla sitten pääsee muutoinkin luostarin alueelle, ilmaiseksihan sinnekään ei pääse. Lippujen osto oli taas tarina sinänsä, sillä ihmeellisiä ovat hinnoittelun tiet. Eipä sitä aina ymmärrä, miten missäkin maksua peritään. Omat lukunsa ovat niin kulku saarelle kuin pysäköintimaksukuviokin.

Alueella on suuri parkkipaikka, josta kuljetus parin kilometrin päähän luostarisaarelle ja takaisin tapahtuu erityisesti tähän paikkaan suunnitelluilla busseilla, joissa on kaksi keulaa, eikä lainkaan perää! Idea on kuulemma se, ettei bussia tarvitse kääntää, vaan kuljettaja vaihtaa vain paikkaa auton keulasta toiseen. Kaikkea se ranskalainen keksiikin! Ja parkkipaikkamaksu - sen maksaminen ei tällä kertaa mennyt kuin Strömsössä (mitähän fatsi tuolla tarkoitti?). Automaatti ei toiminut ja maksamisen onnistuminen oli monen asiakaspalvelijan (palvelu-sana lienee tässä vähän liioiteltu) työn takana. Joka tapauksessa vihdoin tuo onnistui ja pääsimme jatkamaan matkaamme Obama – ei kun Omaha Beachille. (Tässä pitää jälkikäteen matkan jälkeen lisätä, että olivat laskuttaneet pysäköintimaksun kahteen kertaan, ketaleet.)

Omaha Beach on toisen maailmansodan aikaisen maihinnousun paikka, jonka alueella on liittoutuneiden joukkoihin kuuluneiden suuri hautausmaa. Sen yhteydessä on amerikkalaisten ylläpitämä museokeskus, jossa kerrotaan tuosta maihinnoususta. Alueella on kaatuneiden sotilaiden hautoja ja niiden yhteydessä ristejä liki silmänkantamattomiin. Eipä pieni kissa osaa edes laskea ristien määrää, vaikka aika viisas kissa olenkin. Kaatuneiden sotilaiden joukossa on myös yhden Yhdysvaltojen entisen presidentin poika – puhuivat jostakin Rooseveltista (kuulin ensin Rosenlew…).

Lähdettyämme Omaha Beachin alueelta ajoimme kohti Caenia ja kävimme Bayeuxissa (voi kissan viikset näitä vaikeita paikannimiä) syömässä hampurilaiset (tai muut söivät, minä mau’uin nälkääni jälleen). Sitten ajoimme suorinta reittä kohti majapaikkaamme – tietysti välillä kaupassa käyden - jonne pääsimme jälleen jo illan pimetessä. Ja jälleen jäivät hiiret laskematta…

OSA 3

Sunnuntaina 7. toukokuuta lähdimme aamulla varhain parin päivän kiertomatkalle Loire-joen laaksoon (ei siis Loiri). Vuokraamamme auton mittariin oli kertynyt kilometrejä jo kiitettävästi hieman yli 1 600, joten turhaan emme olleet autoa vuokranneet. Onneksi fatsi hallitsee autolla ajon huomattavasti paremmin kuin lentämisen – sitähän hän ei edes lintuna hallitse minkään vertaa! Auto oli muuten varsin uusi ja vähän ajettu, joten matkanteko sillä taittui varsin vaivattomasti, vaikka automaattivaihteisena se fatsia ensin vähän hirvittikin.

Matkalla ajaa körryyttelimme (no eihän sitä mitenkään körryytelty, vaan hurjasteltiin noin sataakolmeakymppiä) ranskalaisia moottoriteitä pitkin, joilla useilla pitää maksaa erikseen moottoritiemaksua. Yksi tämän päivän moottoritiepätkistä, pituudeltaan tasan 200 km, maksoi 19,70 euroa. Olisi sitä sillä rahalla syönyt ravintolassa maukkaan tirpuspaistin tai hankkinut aimo kassillisen kissanruokaa! (Pitää tähän väliin vielä lisätä näin myöhemmin, että kaiken kaikkiaan matkan aikana maksoimme reilun satasen verran moottoritiemaksuja. Toki tiet olivat hyvässä kunnossa Suomen teihin verrattuina.)

Tämän päivän kohteena oli Loiren laakson suurin linna, Chambord. Linna on rakennettu 1500-luvun alkupuolella pääasiassa metsästysmajaksi, jos ranskankielisestä esitteestä oikein ymmärsin. Kävimme ensin linnan pienessä kirkossa, josta suuntasimme väkijoukon keskellä itse linnaan turvatarkastuksen kautta. Siinä olikin jännä paikka, kun turvatarkastusmies kurkisti kassiin, jossa salamatkustin. Hyvä, etten saanut sydänpysähdystä! Onneksi kyseinen henkilö suhtautui asiaan huumorilla, vaikka minua ei juuri naurattanut. Kuinkahan moni suomalainen kissa lienee tässä linnassa seikkaillut?

Kiertelimme linnaa alakerran keittiötä ja kattotasannetta myöden. Näimme linnan upean kaksoiskierreportaikon, jonka suunnittelusta lienee vastannut joku Vinski - ai Vinci. Samainen herra on kuulema maalannut jonkin Monte Criston Lisan. Mitä? Ai Mona Lisan! Ota näistä nimistä selvää, kun lausuvatkin ihan eri tavalla kuin kirjoittavat. Lopulta kuitenkin selvisi, että tuo Mona Lisa -maalaus oli ollut toisen maailman sodan aikana täällä linnassa turvassa Pariisin pommituksilta, sillä maalauksen varsinainen sijoituspaikka oli – ja on edelleen – Pariisin Louvre-niminen museo.

Paljoa kalusteita tai muita esineitä linnassa ollut, sillä se oli kuulemma ryövätty joskus Ranskan vallankumouksen aikoihin. No eihän linnassa muutoinkaan ollut ollut paljoa tavaraa, kun olivat sinne tavarat huonekaluja myöten tuoneet aina silloin, kun kuningas oli siellä vieraillut, ja hänen lähdettyään sitten vieneet kaikki tavarat pois mennessään. Hulluja nuo roomalaiset, on sanottu, mutta aika hulluahan se on ollut tuokin, tuumin minä! Joka tapauksessa paras asia, minkä linnassa näin, oli kuninkaan valtaistuin. Siinä sitä lienee istunut aikoinaan kaukaisen esi-isäkissani hoitohenkilökunnan esihenkilökin vuosisatoja sitten – se Ludvig XIV (suvussa nimi tosin ääntyy Lutvikkina). Ja ikinä en ole nähnyt niin paljon salamantereita samassa paikassa! Niitä on ikuistettu linnaan yli 300 muun muassa korkokuvin, sillä salamanteri oli Ranskan kuninkaiden yksi tunnuseläin.

Linnasta lähdettyämme suuntasimme Bloisin kaupunkiin (sanovat sitäkin joksikin Bluaaksi), jossa majoittauduimme hotelli Kyriadiin, kaupungin pohjoispuolelle. Meille oli varattu neljä kahden hengen huonetta, mutta minä jouduin jälleen majoittumaan arvoisien hoitajieni huoneeseen, heidän väliinsä kapealle sängylle!

Illalla lähdimme kaupungille kävelemään ja etsimään niin avoinna olevaa kauppaa kuin ruokapaikkaakin. Kävellessämme kaupungin jokirantaa näimme joessa niin joutsenia, kurkia kuin jonkin vesipedon. Emme saaneet selvää, oliko kyseessä majava, piisami vai mikä lienee vesipeto, enkä viitsinyt mennä tarkemmin asiaa selvittämään. Jostakin kumman syystä jälleen hampurilaispaikka houkutteli matkalaisia, mutta kuitenkin pääosa heistä päätyi syömään thairuokaa Pitaya-nimiseen ravintolaan. Osan mielestä ruoka oli liian tulista, osa piti sitä vallan mainiona iltapalana, mutta minä sain jälleen vain nuuhkia ihania sulotuoksuja. Kuva, joka otettiin minun muka syödessä, on siis vain silmänlumetta!

Syötyämme teimme pienen kävelylenkin kaupungin keskustassa. Kävimme kurkkaamassa rautaportin takaa kaupungin linnaa, jossa on muuten samantyylinen kaksoisportaikko kuin Chambordissa, jossa päivällä kävimme. Näimme myös Jean Eugene Robert-Houdinin patsaan erään talon edessä. Talossa pidetään taikaesityksiä, sillä kyseinen herra oli syntynyt Bloisissa ja vaihtoi aikanaan kellosepän työnsä taikurin työhön. Robert-Houdinia pidetään kuulemma modernin taikuuden eli illusionismin pioneerina, ja hänen mukaansa myöhemmin taikuri Erik Weisz ryhtyi käyttämään nimeä Harry Houdini. Enkös olekin viisas kissa? No, pitää paljastaa, että fatsi on varsin kiinnostunut taikuudesta, joten hän asiasta korvaani kuiskasi. Osaisipa joskus taikoa kissanruokaakin…

Päätimme iltaisen kävelymme käymällä pienessä kaupassa ostoksilla ja suuntasimme rankan päivän jälkeen yöpuulle hotelliin. Pidimme matkamme aikana joka ilta pienen palautepalaverin, ja tänä iltana se pidettiin poikkeuksellisesti autossa tyyliin lyhyesti ja ytimekkäästi, minkä jälkeen jokainen lähti laskemaan lampaita – ja minä silakoita.

Seuraavana päivänä maanantaina suuntasimme ranskalaisen aamupalan (mm. marmeladia ja voisarvia, no toki leipää ja leikkeleitäin) jälkeen kohti yhtä Ranskan merkittävintä eläintarhaa, Beauvalia. Siellä ovat Ranskan ainoat pandatkin. Matka eläintarhaan oli yllättävän pitkä, sillä emme ajaneet moottoriteitä, vaan kapeita ja mutkaisia maalaisteitä pitkin halki pienten kylien ja ohi peltomaisemien.

Perillä Beauvalissa riittikin ihmettelemistä, sillä näimme niin pingviinejä kuin suuria kissapetojakin ja paljon muita kaikenkarvaisia ja karvattomia kavereita. Yritin heittää vitsiä leijonien kanssa, mutta eivät taitaneet ymmärtää, sillä murisivatpahan vain. Kävimme katsomassa merileijonashown sekä lintushown. Yhdessä välissä menimme syömään – yllätys, yllätys, hampurilaisia. No minähän en syönyt, vaan päädyin leijonan hampaisiin! Siitä on kuvakin. Kävimme myös verkolla katetussa lintutarhassa ja suuressa lasihallissa, jossa oli mitä erilaisimpia eläimiä aina manaateista matelijoihin ja lepakoista lemureihin – tai taisivat jälkimmäiset olla jossakin muualla.

Matkustimme myös korkeuksissa kulkeneella köysiradalla ja kävimme kurkistamassa mainittuja pandoja, ennen kuin suuntasimme jo illan koittaessa ja eläintarhan alkaessa mennä yösijoilleen kohti autoa ja siitä edelleen majapaikkaamme. Yö oli jo pitkällä, ennen kuin pääsimme köllähtämään yöunille. Fatsi valitteli väsyneitä jalkojaan, kun itse nukahdin alta aikayksikön miettien, mitähän se leijona oikein murahtelikaan.

OSA 4

Tiistaina yhdeksäntenä päivänä toukokuuta ohjelmamme muuttui jälleen. Emme menneetkään koululle, sillä opettajilla oli jonkin sortin kokouspäivä ja vain osalla opiskelijoista oli tenttipäivä. Näin ollen järjestelimme itse ohjelmamme tämänkin päivän osalta. Toki olimme saaneet paikallisilta joitakin vinkkejä päivän ohjelmaksi.

Aamulla suuntasimme ensimmäiseksi paikalliseen Ikeaan. Kiertelimme kaupan läpikotaisin ja totesimme, että esimerkiksi esittelyhuoneet oli sisustettu paljon runsaammin ja värikkäämmin kuin meillä Suomessa (ainakin siltä tuntui). Kävimme myös syömässä perinteisen ikealaisen lihapulla-annoksen arvoisan hoitajaparini kanssa. Muut matkalaiset söivät myös, mutta kuka mitäkin. Onneksi minäkin sain edes vähän syödäkseni – paino sanalla vähän. Joka tapauksessa sain istua pöydällä ja siitä nuuhkia ihanaa lihapullantuoksua.

Ikean jälkeen menimme erääseen ostoskeskukseen ja kiertelimme siellä ristiin rastiin ihastellen paikallisia tuotteita ja tutkaillen kaupan antimia ja hintoja. Päivä livahti niin nopeasti, että yht’ äkkiä totesimme meidän olevan syytä mennä majapaikkaamme valmistautumaan illan oopperaesitykseen.

Illalla matkalaiset sonnustautuivat parhaimpiinsa. Pojat pukivat päälleen kauluspaidat ja pikkutakit. Fatsi oli varannut mukaan kravatteja, joiden solmujen tekemisessä pidettiin lyhyt oppitunti. Neidit olivat myös pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta minä sain tyytyä samaan vanhaan vaatetukseen, jota olin pitänyt koko matkan ajan – ja jo edellisen matkankin ajan. Vähänkö hävetti pitää Isle of Wight -paitaa koko matka!

Osauduttuamme auton navigaattorin avustuksella Rennesin oopperan lähimaisemiin ryhdyimme etsimään parkkipaikkaa autollemme. Kuin ihmeen kaupalla meillä kävikin hyvä tuuri, sillä löysimme parkkipaikan aivan oopperatalon ”takapihalta” tai kulman takaa. Olisimme päässeet varsin lyhyen kävelyn jälkeen oopperatalolle, ellei arvoisa ”matkanjohtaja Varis” alias fatsi olisi lentänyt alussa väärään suuntaan – lienee pitänyt karttaa (lue: puhelimen karttaa) jotenkin väärin päin käsissään (varsinainen tekniikan nero!). Joka tapauksessa ehdimme hyvin oopperaan ja kipusimme paikoillemme kolmannen parvekkeen sivupenkeille vahtimestarin opastamana.

Ooppera oli nimeltään Lemmenjuoma (ranskaksi jotakin aamorin eliksiiriä tai sen semmoista), Donitzettin koominen ooppera siis. Upean oopperatalon lisäksi esitys oli varsin upea, varsinkin lavastus ja laulajien näyttämötaidot, eikä laulutaidoissakaan ollut valittamista. Mutsi oli odottanut näkevänsä röyhelöhameita ja pitsipuseroita, vaan ooppera olikin modernisoitu versio – ähäkutti! Oopperan ensimmäinen osa eli noin tunti livahti kuin huomaamatta, ja toinen puolisko oli monen mielestä vielä parempi. Joka tapauksessa minäkin olin varsin tyytyväinen tähän harvinaiseen musiikkitapahtumaan. Kurjaa oli vain se, kun piti varoa putoamista kolmannelta parvekeriviltä. Anteeksi vaan, mutta kyllä tämä ooppera voitti autossa kuullut karaokelaulannat mennen tullen.

Oopperan loputtua palasimme majapaikkaamme ja joimme juhlavan illan kunniaksi lasilliset alkoholitonta valkoviiniä ja herkuttelimme punaposkisilla mansikoilla ennen siirtymistä unten maille. Tai siis muut, en minä.

Keskiviikkona olimme koululla aamupäivän. Keskustelimme paikallisten opiskelijoiden kanssa Suomesta ja vastailimme heidän kysymyksiinsä – joita tuli varsin niukanlaisesti. Koska ensi vuonna ranskalaiset ovat tulossa Forssaan, kävimme läpi, mitä nähtävää Suomessa on, pääasiassa Helsingissä, Turussa ja Tampereella sekä tietysti Forssassa. Puolen päivän jälkeen lähdimme kaupungille syömään. Yritimme löytää parkkipaikkaa kaupungin keskustasta mennäksemme syömään jotakin japanilaista ruokaa johonkin Rameniin, vai mikä sen nimi lieneekään, mutta emme onnistuneet. Kaikki vapautuvat parkkipaikat olivat niin kapeita, ettei meidän menopelimme niihin olisi mahtunut. Lopulta fatsi totesi, että vaihdamme suunnitelmaa, ja lähdimme kohti Avec-nimistä ravintolaa, josta olimme saaneet vinkin Davidilta.

Avec-ravintola löytyikin kaupungin toiselta laidalta varsin helposti, toki yhtälailla varsin pitkän ajomatkan jälkeen, mutta jälleen parkkipaikka ei. Lopulta paikka löytyi ja pääsimme ravintolaan. Se osoittautuikin varsinaiseksi menomestaksi ja hienoksi sellaiseksi. Tai hieno lienee vähän väärä sana, sen sijaan trendikäs ja moderni kuvaavat sitä paremmin. Ruokalista oli monipuolinen – tietysti hampurilaisia myös – ja hintataso ei mitenkään päätähuimaava. Jokainen otti ruokalistalta, mitä otti, ja minä tyydyin jälleen nuuhkimaan ilmaa ja kiertelemään paikkaa. Arvoisat matkanjohtajat ottivat hienosti leivitettyä kanaa ja bataattitikkuja – nam…

Illalla menimme käymään Sophien luona kylässä Le Rheussa, noin kilometrin päässä majapaikastamme linnun tietä laskettuna. Veimme tuliaisiksi Sophien pienelle tytölle Anoukille Niiskuneidin ja koko perheelle muumiaiheisia pikkuesineitä sekä suomalaisia karkkeja. Samaiset viemiset veimme siis myös Elodielle edellisenä perjantaina. Istuimme iltaa vajaat pari tuntia, teimme tupatarkastuksen sekä herkuttelimme ranskalaisilla leipomotuotteilla ja suun kostukkeilla eli limppareilla ja mehuilla. Koska Anoukin piti päästä jo nukkumaan, poistuimme majapaikkaamme jo hyvissä ajoin. Paluumatka osoittautui hankalammaksi kuin menomatka, sillä navigaattori alkoi ohjata meitä monimutkaista reittiä pitkin jostakin golfkenttien kautta. Päädyimme ajamaan oman päämme mukaan alkumatkan, minkä jälkeen navigaattorikin heräsi ruususenunestaan ja ohjasi meidät tuttua ja turvallista reittiä pitkin yöpesällemme. Ilta päättyi hienosti sateekaarimaisemaan, sillä jossakin Rennesin suunnassa näytti satelevan vettä.

OSA 5

Torstai oli varattu Rennesiin tutustumiseen. Ryhmämme jaettiin kahteen osaan, joista toinen lähti kävellen kohti paikallista Roazon Areenaa eli jalkapallostadionia ja toinen (jossa minä olin salamatkustajana) ensin metrolla ja sitten kävellen kohti Bretagnen parlamenttia. Täällä muuten metro kulkee kumipyörillä, tässä välissä mainittakoon. Ahtauduimme koulun vieressä olevalla metroasemalla kyseisen kulkupelin kyytiin ja matkustimme parin asemavälin verran kaupungin keskustaan. Metroasemalta kuljimme puolijuoksua parlamenttitalon aukiolle matkalla jotakin eläintä muistuttavaa muraalia vilkaisten. Kun sitten puolijuoksun jälkeen pääsimme parlamenttitalon aukiolle, totesivat paikalliset opettajat, että tässä meillä on nyt sitten reilu vartti aikaa odotella opasta. Mitä ihmettä, ensin puolijuoksua ja sitten kuitenkin ylimääräistä aikaa? Ota näistä fransmanneista selvää.

Aikamme odoteltuamme paikalle saapui rouva, joka osoittautui odottelemaksi oppaaksi. Oitis tultuaan hän aloitti opastuksen selvällä ranskan kielellä. Aikamme odoteltuamme hän alkoi kysellä opiskelijoilta jotakin ja kysyi lopulta myös meidän ryhmäläisiltämme jotakin. Kun kukaan meistä ei vastannut, saivat paikalliset opettajat sanotuksi, että emme puhu ranskaa. Tuosta opas ei ollut moksiskaan, vaan jatkoi innostunutta opastusta edelleen ranskaksi. Vaikka sukuni onkin ranskalaista alkuperää, en ymmärtänyt oppaan puheesta sanaakaan. Fatsi bongasi puheesta muutaman sanan sieltä, toisen täältä, mutta siitä ei juuri kukaan mitään kostunut.

Aikansa aukiolla puhuttuaan opas johdatti meidät parlamenttitaloon. Saimme asiaa tiedusteltuamme tiedon, että rakennuksessa saa valokuvata, mutta ilman salamaa. Tämä tieto hallussamme aloimme ottaa valokuvia jo rakennuksen alakerrassa sillä seurauksella, että talon vartija syöksyi liki räyhäämään siitä, ettei alakerrassa saa valokuvata. Tämän jälkeen oikein periranskalaisesti paikalle tulivat paikalliset opettajat, joista toinen alkoi kiivaasti selittää, että paikalla saa kuvata ilman salamaa ja toinen yhtä kiivaasti selitti, ettei alakerrassa saa kuvata. Tässä vaiheessa fatsi alkoi kiihdyttää kohti korkeuksia – siis henkisessä mielessä – ja lausui selvällä suomen kielellä pari valittua sanaa, jotka jätän tässä mainitsematta (ei kuitenkaan erästä v-sanaa). Onneksi paikalliset eivät sanoja ymmärtäneet, mutta alkoivat kyllä äänenpainon perusteella hyssytellä. Olin jo varma, että pääsyisin fatsin mukana ulos rakennuksesta, mutta yllätyksekseni jatkoimmekin kierrosta kipuamalla rappusia toiseen kerrokseen.

Kierros jatkui komeassa oikeusistuntosalissa sekä jossakin toisessa salissa oppaan ranskankielistä selostusta kuunnellen – edelleen mitään siitä ymmärtämättä. Pitkälti toista tuntia kestäneen kierroksen jälkeen huokaisimme päästessämme ulos rakennuksesta sille samaiselle aukiolle, jossa olimme vajaat kaksi tuntia aikaisemmin seisoskelleet. Tällöin meille kerrottiin, että meillä olisi noin puoli tuntia aikaa käydä ostamassa eväitä, ennen kuin lähtisimme kohti lähellä olevaa puistoa, missä eväät söisimme.

Paikalliset opettajat lähtivät puoli juoksua kulkien kohti jotakin kauppaa ostaakseen sieltä eväitä. Minä jäin arvoisien hoitajieni kanssa läheiseen kuppilaan syömään patonginpuolikasta ja juomaan pullotettua vettä. Kun puolisen tuntia oli kulunut, menimme erääseen toiseen kuppilaan käymään vessassa. Kerroimme paikallisille opettajille, että näin teemme ja pari minuuttia voimme myöhästyä.

Näin kävikin, että pari minuuttia myöhästyimme, mutta ei hätää. Kun tulimme pois kuppilasta ja sanoimme olevamme valmiita, tulikin yksi opettaja kertomaan suunnitelmien muuttumisesta – jälleen kerran. Meillä olisikin noin tunti aikaa odotella toista ryhmää, minkä jälkeen menisimme sitten puistoon.

Eikä tässä vielä kaikki, todettiin yhdessä tv-ohjelmassakin: Puistoon meneminen peruuntui uhkaavan sateen vuoksi ja muutoinkin ohjelmaan tuli muutoksia. Lopulta me hoitajieni kanssa menimme jo sateen alettua (kastuimme litimäriksi, paitsi minä) metrolla koululle odottamaan muita matkalaisia.

Pitää muuten kertoa, että fatsi kysyi metroasemalle mennessämme paikalliselta poliisilta tietä sinne sanoen: ”Metro, Saint Anna?”. Poliisi vastasi tähän ”no english”, ja hävisi paikalta autoonsa. Ja metroasemahan oli aivan kulman takana! Asiakaspalvelua, asiakaspalvelua! Onneksi fatsi ja mutsi yhteistuumin osasivat niin hankkia metroliput (minä kuljin taas pummilla) kuin suunnistaa oikeaan suuntaan parin aseman verran.

Koska meidän piti samaisen päivän alkuillasta klo 17 aikaan tavata koulun rehtori hänen työhuoneessaan, alkoi aikataulu näyttää tiukalta. Kun ryhmäläisemme vielä ilmoittivat, että heidän aikataulunsa venyisi pitkälti yli suunnitellun, päätimme ottaa käyttöön hätävarasuunnitelman X potenssiin kaksi. Ajoimme ensin Rhoazon-areenalle ja otimme sieltä kyytiin kolme matkalaistamme. Sen jälkeen kurvasimme Ari Vatasen tyyliin (Ranskassa muuten hänet tunnettiin paremmin kuin meillä koti-Suomessa) parlamenttitalon paikkeille, josta otimme kyytiin loput kolme matkalaistamme, ja ajoimme jälleen niin nopeasti kuin saatoimme majapaikkaamme vaihtamaan parempaa ylle.

Kun olimme saaneet vaatteemme vaihdettua, palasimme vauhdilla koululle tapaamaan rehtoria saadaksemme tarvittavat nimet virallisiin Erasmus+ -papereihin. Koululla olivatkin meitä vastassa Elodie, koulun rehtori sekä koulun vararehtori, jonka nyt tapasimme ensimmäistä kertaa. Istuuduimme rehtorin huoneen pitkän pöydän ääreen, jossa juttelimme niitä näitä ja myös asiaa muun muassa siitä, kuinka sikäläiset olisivat tulossa vieraaksemme tulevan vuoden heinäkuussa. Keskustelu käytiin pitkälti diplomaattisin sanakääntein huumoria unohtamatta. Lopulta saimme nimet papereihin ja poistuimme paikalta majapaikkaamme yhtä merkittävää kokemusta rikkaampina. Harva nimittäin on istunut rehtorin huoneessa muutoin kuin silloin, kun on joutunut jotakin pahaa tehtyään sinne puhutteluun. Edes moni koulun opettajista ei ole rehtorin huoneeseen uskaltautunut, sen verran korkea-arvoisa viskaali hän tuntuu olevan.

Torstai-iltana meidän alkuperäisessä ohjelmassamme oli merkitty osallistuminen paikalliseen kulttuuritapahtumaan. Tämänkin olivat paikalliset opiskelijat suunnitelleet. Ihmettelimme, kun kukaan paikallisista ei ollut maininnut asiasta mitään, ja lopulta paljastui, ettei yksikään paikallinen opiskelija halunnutkaan tulla mukaan tapahtumaan ja maksaa 12 euron pääsymaksua, joten koko juttu oli kuopattu. Meille esitettiin vaihtoehtoisia tapahtumia, mutta päädyimme pitämään vapaailtaa vähän rennommissa merkeissä.

Perjantai, matkamme viimeinen päivä Rennesissä, meni ostoksilla käydessä, majapaikkaa siivotessa ja pakatessa. Illansuussa Elodie ja hänen toinen poikansa sekä Sophie tyttärensä ja miehensä kanssa saapuivat hyvästelemään meitä. Otimme muutaman valokuvan ja istuimme pöydän ääressä herkuttelemassa croisanteilla ja muilla paikallisilla herkuilla. Yllätykseksemme Elodiella oli paikallisen tavan mukaan olutpullo mukanaan, ja siitä paikalliset ottivat lasilliset. Me kieltäydyimme kunniasta sopimuksemme mukaan. Koska meillä oli jääkaapissa ja muutoinkin yli jäänyttä ruokatarviketta, jaoimme ne kutakuinkin tasan Elodien ja Sophien kanssa. Harmi, kun matkalaukkujen painorajoitus (eikä tilakaan) antanut myöden niiden tuomista tuliaisina Suomeen.

Edellisten vieraiden poistuttua paikalta kutsuimme talon emännän tekemään tupatarkastuksen. Hän tulikin ja totesi paikan olevan hyvässä kunnossa. Kerroimme yhden juomalasin särkyneen, mutta siitä hän ei ollut moksiskaan, sillä sattuuhan näitä vahinkoja. Koska olimme käyttäneet todella vähän sähköä, hän päätti olla siitäkin laskuttamatta – säästö se on pienikin säästö. Muutama collegehousuista irronnut musta kangasnöyhtänen tosin kävi hänen silmiinsä, joten vielä ne oli otettava pois lattialta. Tarkka täti tältä osin, tuumin minä, mutta huumorintajuinen, sillä pääsin hänen kanssaan yhteiskuvaan. Lopuksi, ennen pois lähtöään, hän vielä silitteli suloista turkkiani hymy huulillaan.

Lauantaina nuori väki yläkerrassa kuului heräävän ennen kukon laulua, jo noin neljän aikaan. Alkoi ryminä ja kolina, kun raskaat matkalaukut siirtyivät alakertaan ja imuri pauhasi vielä viimeisiä virsiään. Puoli seitsemän aikaan auto oli pakattu niin matkatavaroilla kuin matkustajilla ja paluumatka Pariisiin saattoi alkaa.

Matka sujui oletettua nopeammin, sillä moottoriteillä ei ollut ruuhkaa ja sade pysyi kaukana. Fatsi ajoi, minkä laki salli, ja sehän salli valta osan matkaa ajaa 130 kilometriä tunnissa. Koska näytti siltä, että meillä oli ylimääräistä aikaa, päätti fatsi kurvata Chartresin katedraalin kautta. Viralliselta nimeltään La cathédrale Notre-Dame de Chartres (liekö sukua Pariisin Notre-Damelle?) olikin vaikuttava rakennus! Ainut huono puoli oli se, että rakennus sijaitsi mäellä, minne oli aikamoinen kipuaminen (ainakin fatsin mielestä). No toki parkkipaikan löytyminen oli taas oma juttunsa, mutta löytyihän sekin muutaman ylimääräisen mutkan jälkeen.

Chartresista lähdettyämme suuntasimme kohti Versaillesia. Tankkasimme matkalla auton ja tyhjensimme jotakin muuta… Onnistuimme ajamaan aivan Versaillesin pääportin edestä kulkevaa tietä (no olihan siitä matkaa portille, kun välissä oli vaikka mitä) ja ohitimme pitkän rivin kirpputorimyyjiä. Seutukunta oli kuin ammuttu täyteen autoja ja ihmisiä. Kyllä minua harmitti, kun taas jäi isovanhempieni kotipaikka näkemättä. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana!

Matkalaiset olivat toivoneet kovasti näkevänsä Eiffel-tornin. No fatsi päätti tuon toiveen toteuttaa ja kurvaili navigaattoria apunaan käyttäen kohti Pariisia, jonne matkaa ei pitkälti ollutkaan. Pian Eiffel-torni näkyi kaukaa kaupunkiusvan takaa ja kohta olimme jo sen juurella. Teimme kuin kunniakierroksen tornin ympäri niin läheltä kuin mahdollista ennen kuin suuntasimme väki- ja automeren keskellä kohti autovuokraamoa ja lentoasemaa. On pakko uskoa, että Pariisi on todellinen turistirysä, niin paljon väkeä siellä oli!

Autovuokraamolla automme tarkastettiin ja todettiin, ettei siinä ollut ylimääräisiä naarmuja tai muita vahinkoja. Pari kertaa fatsi ajoi liian läheltä katukiveystä, mutta onneksi renkaisiin ei ollut jäänyt jälkiä. Vuokraamon pihalla auton takaluukku otti vähän kiinni aitaan, mutta onneksi siitäkään ei jäänyt jälkiä. Tarkastuksen jälkeen vuokraamon omistaja ajoi meidät lentokentälle, jonne jäimme hyvissä ajoin odottelemaan paluulennon lähtöä. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, kun lähtöportti vaihtui ja kone saapui kentälle puolisen tuntia myöhässä, minkä vuoksi lentomme pääsi lähtemään myös vähän myöhässä.

Jaa’a, lento takaisin Helsinki-Vantaalle sujui kuten menomatkakin, ilman suurempia pomppuja. Alastulo oli varma, laukut saapuivat nopeasti noukittaviksi mukaan ja taksi oli valmiina odottamassa. Kotimatka sujui mukavasti ja koululta jokainen matkalainen suunnisti omin kyydein eteenpäin.

Loppusanat

Reissu on siis heitetty. Maa oli oikea, mutta taaskin jäi Versailles haaveeksi. Onneksi sentään pienen vilauksen siitä näin. Fatsi totesi, että mukava reissu, mukavat matkalaiset ja kaiken kaikkiaan kiva kokemus, toivottavasti kaikille matkalaisille. Kevään lopussa fatsin työkiireet ja muut menot saivat aikaan sen, että emme saaneet pidetyksi joidenkin toivomaa ”loppupalaveria”. Suunnitelmissa on sen pitäminen heti syksyn alussa. Minä jään odottamaan seuraavaa seikkailua, minne se sitten suuntautuukaan. Enää en kuitenkaan elättele toivetta pääsystä Versaillesin navettoihin…

Ystävällisin matkaterveisin

Misu-kisu alias Ranskalainen Patonki

(Baguette a la Francaise tai jotakin sinne päin)
 

Tarinavariksen matkassa aika lentää ja taival taittuu.